Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti. Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on kuningas! — lausui hän.
Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen näköisiä kasvoja.
— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä syrjään, luulen ma.
Mutta seisommehan me tässä varjossa…
— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.
— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, — lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset kuitenkin kuulivat.
— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:
— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa hänen henk… vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä! — ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin varjoihin.
— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli varmaan jotakin pahaa mielessä… niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme tulla tänne näin yksinämme.
— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi, ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!