— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: — Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna; tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain kuitenkin väliin hengähtää.

— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa! Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen…

— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä…

— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!

Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.

— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon…

Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.

— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:

— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!

— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla varovainen!