— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.
— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä ajoista… lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!
— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus…
—Sellainen kyllä ilmestyy.
— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä lähtein tulen minä seuraamaan sitä miestä ikäänkuin hänen varjonsa. Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan kuulin jotakin rapinaa.
— Niin, katsokaamme!
Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:
— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!
— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva, niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka peljästyin…
— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän, ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan… minä tarkoitin vaan hyvää säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin… näitkö sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi harmaisiin puetun ukon punaisella…?