— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista, täti-hyväni!

— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni! Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman! Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin… kai herrat ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä… hyvänen aika, mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja mitähän he ajattelevatkaan…? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois, senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi! Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen… ei maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee. Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.

— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli itseänsä.

Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli kaikki, mitä hän sai tietää.

Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa kummitteli, oli oikein hirveä asua.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen, — lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä eräälle korkeaselkäiselle tuolille.

— Niin todellakin olen, mutta…

— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"

— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille…