Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.
Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.
— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut, kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa. Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden hänen oli meneminen tämän luokse.
— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.
— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!
— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä moniaista katkonaisista lauselmista… sinä, joka muutoin tavallisesti olet niin tyyni ja…
— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää…
— Niin, mene, mene lapsikultani!
Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.
Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa. Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä, kuiskaen hiljaa: