Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.

— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen! Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni onnettomammaksi kuin nytkään… Äitini, itkee ja isäni rukoilee!

Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui kuumia kyyneleitä.

Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä avioliittoa!

Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!

Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä; Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen, sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.

Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä kukkanen.

Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?

Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo kainous pani hänen sydämensä sykkimään.

Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan — täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!