— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!
— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka voivat sopia teille!… mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte! Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld, yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.
Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.
Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista. Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät kiini toisiltansa.
— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld, — olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.
— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld, ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä lähtemään…
— Lapsellisuutta!
— Te olette luvanneet, luvanneet!
— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä, kuninkaan loosissa…
— Jumalan kiitos!… Kuningas!