— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!
— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!
Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.
— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales… älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas, tuolla, luulen ma… ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla edempänä luulin näkeväni vilahduksen… tulkaa, rientäkäämme! Tässä on pieni avonainen paikka… kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!
— Ah, joutukaa, joutukaa!
— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!… Hyvät, mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani, mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!
Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli laattialla.
Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.
— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs huuto.
— Se oli kuninkaan… kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi seuraajattariinsa.