— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!
Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi, ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne suljetuiksi.
— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!
Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.
— Naamiot pois! Kuka on murhamies?
Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla silmäyksillä.
Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään, ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä…
Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille, jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. — Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän niin paljo oli rakastanut.
Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian oli hänen hänestä lausuttava:
"Tuomio vainajasta."