— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset ystäväni!
Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:
— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!
— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.
Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:
— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?
— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä tekemään?
— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen käskenyt.
Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä lisäsi hän: