Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki hallitsijavalansa.
Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:
— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne. Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän majesteetillenne!
Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus, ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja, säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:
Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.
Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.
— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa! — huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt lasit paiskattiin laattiaan.
Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta riemua verhosi ikäänkuin suruharso.
— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan kanssa!