Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas uudestansa elämään!
Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.
— Meitä, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin, — jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä. Niin, sepä oli ajatus!…
— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää…
— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.
— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.
— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle toteuttamatointa, jos hän vaan oikein tahtoo. — Armfelt'in kasvot jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat melkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!
— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?
— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.
— Hym.