— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme vallanhimoa… yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää näh…
— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.
— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin täysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä. Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa… samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä pojalle…
— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!
— Niille on voi mitään… minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän — suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan, jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää herttualle.
— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden perättömyydelle.
— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi! Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin, ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä haluan päästä täältä pois… sairas kun olen sekä ruumiin että sielun puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!
— Mutta herttua-hallitsija…
— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh, en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo hän helposti vihollisieni parjauksia… Minä olen hänen mielestänsä vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa… jos se olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset, ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin… haluaisinpa pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!
Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka hän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa, kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat, tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle. Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt, seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti, näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia, mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita Armfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.