Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.
— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!
VIIDESKYMMENES.
— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija, istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen, joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen vastatessansa:
— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.
— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?
— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.
— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.
— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin yksitoikkoinen.
— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi kerran puhuisitte minulle vakavastikin.