— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä laatua, että minun välttämättömästi!…
— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?
— En rohkene väittää teitä vastaan.
Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui ihailemiseksi, hänen vastatessansa:
— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin, kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte… lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka tahtoisinkin.
Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.
— Koko teidän olentonne on suloisuutta… hurmaavaa suloisuutta, Magdalena… teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani jalkoihinne jo teidän lemmestänne… kaiken, kaiken, Magdalena! Te tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!
Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät, valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa, jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät. Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta kiihkosta.
— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin, teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Mitä sitte, Magdalena?