— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa (53)… muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä… hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta, tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne… — veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.

— Tuhannella, Magdalena!

— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!

— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld… noh, niin, tahdon siis mennä…

Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä, joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä noudatti suosikkinsa kutsumusta.

— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla, — lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.

— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta…

— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.

— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.

— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden. Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.