— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, — keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt…
— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin, huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään tuntoani.
Reuterholm vaikeni.
— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: — Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!
Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua pyhimpään siellä tahdon rukoilla.
Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:
— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! Hän ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä, kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme Kustaa III:ksi!
Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)
VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.