— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun? Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun… puhukaa, se lieventää sydäntänne!
— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi sinutkin.
— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin murheisin?
— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on: mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!
— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.
— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja…
— Tuhlaako hän!… Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!
— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani, ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja kauppapuoteihin sekä… ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi. Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä itkemään.
— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja… sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi…
— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta…