— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.

Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!

Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa, synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä ääneen ja peittelemättä lausuttiin.

Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli, joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi ajatuksensa.

— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.

— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut antaa olla rauhassa.

— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti! Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni…

— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!

— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.

— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo, sehän on mitä luonnollisinta!