— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista. Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä, lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa huuleni olemaan vaiti tunteistani… ja siten tahdon viettää päiviäni, luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on viattomain ja orpojen väkevin suojelija.
Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.
Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:
— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!
— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut, mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin ketä tahi mitä minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!
— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin toistensa rinnoille.
Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden, jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan. Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat, että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua määrättiin ministeriksi Italiaan.
Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.
Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia, laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla. Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista, ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia, harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat. Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)
Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti, ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista, jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin, joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia, jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi, jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia perikadosta pelastaa.