— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.
Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.
Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.
Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.
— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä, — Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen lemmestäni… koetelkaa sitä… pyytäkää mitä tahansa, niin en tule sitä teiltä kieltämään!
— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?
Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni, tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.
— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä, suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä pidetään, hän ei ole… hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä arvoinen toimi… ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin, niin… Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa.