Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.
Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.
— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka heidän välillänsä oli ollut.
Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena seuraavaa:
Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin, lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei, uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on, olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi, että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella. Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä, että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra, olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan, tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.
Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.
Magdalena Rudenschöld. (60)
Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän enään tahtonut nähdä herttuata.
Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin, silmäili hän seuraavia rivejä:
Arvoisa neiti!