Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen, joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet, tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni sytyttäneet.
Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.
Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti; mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa. Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni osoitus… tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla! Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti, uskollisimpana palvelijananne.
Kaarlo (61)
Ei sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän tuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi kuin halveksikin.
Kuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in määrätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen kunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä ja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin hallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan puoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet kaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa epävarmuudesta.
Mutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti hän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä uskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa, ja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan mukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa, joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita, joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren puolueen luominen heittiöistä. Tietääköhän kansa siitä, että, samalla kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan, saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla."
— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.