— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni, sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.
— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet…
— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi puolustaminen… he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen sanojani todenperäisyydestä.
— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta korvata teille nämät rahat!
— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.
Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.
— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan, joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän, ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.
Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan. Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut, jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion. Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.
Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan huoneesen.
— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!