— Niin, niin!
— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään… kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat pistosanansa meitä kohtaan…
— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!
— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään vihamiehensä perikadosta.
— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.
— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa viisaudessa… Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?
— Viekää hänet vankiuteen, viekää!
VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar ystävällisesti:
— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme, meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa, ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, — olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!