— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä minullekin.
— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.
— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset pyörtymäisillänsä.
— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa! Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! — lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman pahoinvoinnin-kohtauksen.
— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, — niin, saa nähdä, kuinka käy.
— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.
— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, — huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!
— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, — vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen innokkaasti…
— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen… luulinpa hänellä todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen unohtaneen säätynsä… minä tulen tätä vastustamaan… minä tulen… ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä vaipui kreivitär sohvan kulmaan.
— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin, joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta, joka nauraen huudahti: