— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet luonnistuivat?… Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä päätöksestänsä… tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia. Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.
Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt. Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää, paitsi tämän läheisyydessä!
Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa valkoisuutta.
Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa, vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?
Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä, sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.
— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.
— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä todellakaan käsitä…
— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.
Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet, aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.
Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan; kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia, liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille, mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot; simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt erään salalaatikon.