— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat tavallisesti sanoilla: "jumaloimani Magdalena!" ja loppuivat: "uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo."
Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.
Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä, ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in, vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen häntä alituisesti.
Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä, vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.
— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.
— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.
— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!
— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän…
— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!
— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella… muutoin vakuutan tulevani valittamaan!