Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle, että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan, sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.
— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena, ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte minun mennä sinne yksinäni, jalkasin… jospa te luottasitte minun kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi…
— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, — kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti, tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte täältä lähteä.
Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita puusta tehtyjä istuimia.
Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon rakasti? Ainoastansa hänen onneansahan Magdalena oli tarkoittanut ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi! Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa — tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.
Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.
— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan, olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa valkeata?
Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät epäröivinä toisiansa.
— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.
— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.