— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!
— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun levittää se lavitsalle.
Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen poskillensa.
— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule koskaan unohtamaan!
Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.
Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.
— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti, salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?
Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.
— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle mahdotointa.
— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on keinoja pakoittaa teitä siihen.