— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!
Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä kutsuisi.
Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja poliisipäällikkö jälleen astui sisään.
— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena, mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle kaiken!
— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.
— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!
— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on vaan sellainen, että minä en saa palata.
— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, — ah, minä käsitän!
— Niin olen!
— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!