— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin rakastuneeni!
— Mutta sehän on kauheata!
— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti — olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu, ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän kohtaloanne.
— Kiitoksia, kiitoksia!… Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan, ystäväiseni!
— Ei kadottamaan… en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä teidän asianne eduksi.
— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut minulle enemmän rohkeutta.
— Se ei tule teitä pettämään… teillä on luja mieli ynnä ponteva tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta, sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.
Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo määrättynä.
— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — Älkäätte milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka viehättää ja joka on teidän varmin turvanne.