Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä. Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys oli opettanut häntä nyt miettimään.
Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman, valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.
Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen, lukemaan hänelle päätöksen.
— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)
Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin. Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.
Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina katon rajaan asti.
Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta sekä haikeutta.
Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos; läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.
Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa, Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään, ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.
Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki vaikenivat.