— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme… jo avioliiton ajatuskin saattaa minut levottomaksi… sellaista en voi ajatella… en kumminkaan vielä.
— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?
— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.
— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon odottaa tämän ajan… en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin…
— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko minä silloin… josko te…
— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!
— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi milloinkaan tulla omaksenne.
— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!
— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän, säälikäätte minua!