Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei hän nyt pyydäkään armoa…
— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.
— Mutta minä en saa sitä päähäni… totta puhuen ystäväiseni, minä pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle, tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi…
— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet, miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!
— Niin, niin, todellakin… se oli hirveätä! —
— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto. Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.
— Olet kentiesi oikeassa… häntä on rangaistava, vaan ei kuolemanrangaistuksella.
Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin käydä häntä tervehtimässä.
Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla — tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää… riensiväthän minuutit… kohtaamisen hetki löi.
Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman veljensä syliin.