— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,— leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.

— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. — Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle matkaansaattanut?…

— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella…

— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän…

— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni… rakkain, lemmityin sisareni.

— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin takana, nyt astui esille.

— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi menettäneeni!

— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten päivinä… ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.

— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan… minä luulin siten voivani palauttaa sinut… luulin voivani temmata sinun sydämestäsi rakkauden, joka… niin, hyvä Jumala, kuinka suurta surkeutta se on matkaansaattanut!

Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, — lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut… ei kuitenkaan valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.