— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä; — minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat…
Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.
— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta… Minä olen suuresti hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset minun tunteeni lienevät olleetkin… niin… Jumala katsoo sydämeen, ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa laatua… puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin oli, sillä sitä tunnetta ei enään ole, sitä ei saa olla, vaan se on kuten rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken uhrasin, hän…
— Älä puhu hänestä, Malla… itke tässä minun rinnoillani!
— Entä äitimme… tuskin rohkenen häntä kyselläkään.
— Hän on sairas… on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon sinulle hänen terveisensä.
— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!
— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet rikkonut… sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen, tarvitsee koettaa saada armoa!
— Minä en voi enkä tahdo!
— Sinä voit ja sinun tulee se tehdä. Sielusi ijankaikkinen autuus… ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu. Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta, elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan luona!