Madelaine Rudenschöld.(65)
Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.
Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin oleskeli.
Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.
Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka- ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.
— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja…
— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.
Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.
Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.
— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä poistua!