Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia, keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä, soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.
Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.
Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.
Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.
— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä, kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen tarjonnut hänelle käteni… minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan, harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi saanut kärsiä paremman asian puolesta.
— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!
— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, — jos Magdalena olisi voinut aavistaa… niin, olenpa kylläkin itsekäs toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni… Muistan kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja sitä ei hän ole voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen päähänsä!
— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä… tarkoitan sitä vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!
— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.
— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen välitystänsä…