Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.
Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen vankeuteen.
— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä kestää… en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään armoksi! Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!
— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti kolkosti.
— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei rohjennut luoda silmiään laattiasta.
— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta… eikö tässä ole onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.
— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.
— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!
Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.
Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä, muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.