— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua odottaa… te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!
— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en uskalla jättää teitä yksinänne.
— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta, niin olette itse sanoneet… sentähden rukoilen teitä sallimaan minun häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!
— Noh, niin kylläkin… jos te vaan lupaatte…
— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.
Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.
Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä — yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.
Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.
Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa kirmailivat keskenänsä.
Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi. Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa, viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!