— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni, ja suo minulle se rauha, jota halajan!
Anteeksi, Hedvig De la Gardie!… Ei, ei niin… Hedvig Armfelt, voitko suoda minulle anteeksi?… Alati olen karttanut sinua muistella, sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä, minä olen tehnyt kovin pahoin… mikä on naidun naisen suurin onni, sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala, sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole lopussa… minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti, lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli… vahvista ja varjele minun järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja siunaat minua!
Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.
— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.
Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti täällä muodosti.
Siihen hän sitte pysähtyi.
Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää pään vieressä.
Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.
Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.
Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet kostuttivat kaikkein silmiä.