— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.
— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!
— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra, peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.
— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta… Minä en häntä koskaan unohda… Kirkas loiste leimusi tämän miehen yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin, kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!
— Vaiti, vaiti ystäväiseni!
— Kuinka minä tästä kärsinkin… niin… pian katkee kanteleeni viimeinen kieli!
— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! — huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo, koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. — Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa Vihriäisen Lehdon edustalla.
— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni, ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.
— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies, jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!
— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.