— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat! Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte… anna minun olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin, onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan, mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle, surma!… Mikä kurjuus… tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!
Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille, jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.
Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä tilaisuudessa? (69)
Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!
Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.
— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui hän maahan pyörtyneenä.
KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin pääsivät kulkemaan eteenpäin.
Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja muuttui yhä kiivaammaksi. (70)
Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset, päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo itseänsä!