Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta. Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun häiritsemättä kestää. (71)
Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa, vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.
Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!
Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen akkunaansa häntä töllistelemään.
Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.
Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille. Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat kouristukset.
Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona, ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.
Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: — Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen tappaneet!
— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona, joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja äänettömänä nojasi seinään.
Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.