— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.
— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä, sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!… Kuinka voit sinäkin, Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa? Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!
— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi kaikki katkeruus, koeta…
— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä… niin en tahdo enään puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois tästä maailmasta!
Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja murheellisia sydämiä.
KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
— Tässä olen nyt kirjoittanut… käsialani on kentiesi hiukan epäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana patjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen tunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen minulle täydellisen armon… ja että minua vaan vähän aikaa vielä pidetään jollakin maatilalla… sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle minun kirjeeni… onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla kun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian toisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.
— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli
Karolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.
— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan häntä enään näkemään?… ollessani vartioituna huoneessani, sain hänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä luoduiksi akkunaan!… mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin, enkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä kurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!
— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä et saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!