— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan tule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka jälestä hän lisäsi:
— Ja nytkö sinä menet pois?
— Menen, pian jälleen palatakseni!
— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena, kääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt yksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta tulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla… samassa kauheassa seurassa.
— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt… sinun kuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt on minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte kertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli osoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa, kirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt sekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa ja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla kun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma- ja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin, kuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät olivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta tiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun levittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in luokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he aikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.
Täten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.
Yön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi, ja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan päänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään voinut pitää silmiänsä auki.
Näin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet. Vankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista rauhaa.
Kauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet työnnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi. Vanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän Magdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen huoneessansa vastausta odottamassa.
"Jos te haluatte paeta," luki Magdalena "on vanginvartija meidän puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte. Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa, Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on täperällä!"