Neiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.
— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.
— Olen.
Vapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi jälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut tämänkaltaista vapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! — Sitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi paolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä ijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.
Magdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:
— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi olemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä teidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan enkä itseäni uusiin rettelöihin… Sanokaa kiitoksia sille herralle, joka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.
Vanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei nyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja kysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi syöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku uskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?
KUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.
Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.