Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa. Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna häväistyksenä, vastasi hän:
— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa tapauksessa olen päättänyt kuolla.
Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä, sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.
Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle siellä suotaisi täydellistä vapautta.
Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija, joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen, ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt vapautensa.
Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.
Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.
— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut saamaan luvan siihen.
Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.
— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!