Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa; muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä, jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu; mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.
Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.
VIIMEINEN LUKU.
Oli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla myrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä tuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se vaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.
Eräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa asumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan solakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä peittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman kumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen lähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä silmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:
— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt teitä, neiti Rudenschöld.
— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, — vastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi Fredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä, ja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään voin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan, mutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun? Suokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni on ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää minussa yhä uutta tuskaa!
— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat sanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen tullut tuomaan teille mieluisen uutisen.
— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille kasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa ja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka antoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän: — Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen olemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa olla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän kuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.
— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan ripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, — lisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan tunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta tunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä sääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.